Haaveilu vs. tavoite.
Kaikki tietävät sen, että tavoitteeseen taikka siihen omaan unelmaan pääsy vaatii työtä. Oli kyseessä sitten työpaikka tai itsensä kehittäminen lajissa kuin lajissa. Sen eteen pitää nähdä vaivaa, pitää käydä kouluja, pitää lähettää työhakuja, pitää harjoitella ja harjoitella, että saavuttaa sen mitä haluaa. Harvalle ne tavoitteet ja unelmien toteutumiset tulevat tarjottimella nenän eteen. Tässä työssä olen kohdannut sen, että moni haluaa vaikka ja mitä, halutaan hoikemmaksi, halutaan lihasta, halutaan hyvää kuntoa mutta mitää sen eteen ei olla valmiita tekemään. Se olisikin super hienoa jos hyvä kunto tulisi sohvan pohjalla makaamisesta. Jos haluaa hoikemmaksi, pitää syödä oikein ja liikkua polttaakseen rasvaa. Jos haluaa lihasta sitä pitää treenata ja treenata paljon. Moni kuitenkin on valmis panostamaan tähän vain kerran pari viikossa. Mikä siinä on, että oma hyvinvointi ja kunto priorisoidaan elämässä sinne vähemmän tärkeäksi? Selityksinä kuulee aina työt, arjen kiireet ja perhe, erityisesti ne lapset. Aikaa ei jää itselle ja omalle hyvinvoinnille. Tässä kohtaa aina hämmennyn…jos itse ei voi hyvin kuinka voi olettaa hoitavansa nuo edellämainitut asiat hyvin? Tottakai se on haastavaa ja vaikempaa jos on perhe hoidettavana ja pieniä lapsia mutta ei se koskaan, ei siis koskaan ole mahdotonta. Sille asialle, että saa itselleen hyvän olon pitää priorisoida aikaa. Se pitää järjestää keinolla millä hyvänsä. Mikäli, se hyvä olo ei tule sohvaperunoinnista. Hyvä kunto ei säily, sitä ei voi varastoida, sille pitää järjestää aikaa, olkoon se sitten aikasin aamulla, töiden lounastauolla tai töiden jälkeen. Vähintäänkin niitä parina vapaapäivänä mitä yleisimmin viikosta kuitenkin jokaisella löytyy. Mutta ei. Monet kuntokeskukset tarjoavat lapsiparkkeja jonne sen nyytin voi viedä siksi aikaa, että itse pääsee treenaamaan. Tai jos ei tarjo niin laittaa sen kumppanin vahtimaan tai soittaa anopin paikalle. Se on vain ja ainoastaan järjestelykysymys, mutta se tuntuu olevan monelle liikaa. Se on se piste ii:n päälle jonka vuoksi on vain parempi olla tekemättä mitään.
Varmasti moni ajattelee, että helppo mun on siitä puhua kun ei ole lapsia. No niitä on joskus tulossa aivan varmasti ja se ei todellakaan aio estää mua tekemästä sitä mistä nautin. Tunnen monia äitejä ja isiä jotka siltikin vaikka pikku nyyttejä löytyy muutamia kotoa saavat järjestettyä aikaa itselleen ja omalle hyvinvoinnillleen. Tästä tulikin mieleen se lööpeissä kohauttanut kolmekymppinen nainen joka on todella hyvässä kunnossa fyysisesti, timmi kroppa eikä rasvaa juurikaan…ja hänellä on kolme pientä lasta. Tämä lööppi sai jäätävän määrän vihaviestejä kuinka hän kehtaa näyttää kuvissa hyvää kroppaansa kun ”ei me muut” pystytä samaan. Siis kerrassaan hävytöntä! Se, että joku pitää itsestään huolta arjen, kiireen ja niiden lasten keskellä on muka jotenkin paheksuttavaa ja negatiivista, ikäänkuin toisten tähän kykenemättömien mollaamista. Paskat sanon minä, se on helkkarin iso peukku pystyynpäin! Tämän kolmekymppisen kolmen lapsen äidin pitäisi ennemminkin olla esikuva ja motivaation lähde. Itsensä huolehtimiseen löytyy aikaa kun sitä järjestää.
Mun tavoite on kisalavat vuonna 2015. Sinne ei todellakaan mennä treenaamalla vain kaksi kertaa viikossa. Mä haluan sitä ja mä myös teen kovaa työtä sen eteen. Käyn salilla viisi kertaa viikossa ja hoidan silti ne arjen kiireet ja työt ohella vallan mainiosti. Jotta mä pääsen sinne lavalle keikistelemään niin se on pakko, muuta vaihtoehtoa ei ole. Eikä se ole mulle taakka, se on nautinto. Tykkään käydä salilla, sieltä saa useimmiten paljon lisää hyvää oloa ja onnistumisia. Sama homma jos haluat maratoonariksi niin sun pitää juosta ja juosta niin hiton paljon. Oppia juoksemaan oikein ja kehittää itsellesi mieletön kestävyys. Jos haluat balettitanssijaksi pitää sitä yhtälailla harjoitella monta kertaa viikossa. Ei se varpaille nousu onnistu hetkessä. Jos haluat kilpuimariksi niin sama homma. Altaan päästä toiseen saa uida satoja kilometrejä ennekuin susta tulee hyvä ja nopea uimari. Kaikkessa pitää harjoitella ja harjoitella. Tämä pätee myös kuntoilun ulkopuolella, halusitpa sitten vaikka laulajaksi tai mestari ompelijaksi. Ei kukaan tule huipuksi lajissaan tekemällä sitä vain kerran tai kaksi viikossa. Jos jotain haluat niin tee sitä ja tee sitä paljon, harjoittele ja harjoittele lisää. Sitten kun ollaan siellä tavoitteessa niin siitä saa ja pitääkin olla ylpeä. Tuon kolmen lapsen äidin pitää ja on syytäkin olla ylpeä itsestään ja siitä mitä on hän tehnyt itselleen. Hän ei ole kangistunut niihin kuultuihin tekosyihin vaan järjestänyt aikaa itselleen. Katkeruutta se on joka saa muut ajattelemaan toisin hänestä. Ei pidä mollata niitä jotka onnistuu jos se oma selkäranka ja pää ei tee sen oman tavoitteen eteen yhtikäs mitään.
Töissä on paljon jengiä jotka haluavat laihtua mutta kun tyrkkään heille pelisäännöt tiskiin miten se onnistuu niin sitten alkaa se selittely. Ei ole aikaa treenata tai tehdä ruokaa, maitorahka on pahaa, salaatti on kuivaa, kana ei maistu ja se pullaleipä on vaan niin hyvää tms. Selittelyt sikseen, jos tätä tosissasi haluat niin suu suppuun ja tee niinkuin minä sanon. Näissä asioissa se on vain ja ainoastaan siitä kiinni, että miten paljon sitä asiaa haluaa, mutta se tästä palopuheesta. 😀
Tähän loppuun vielä oma hehkutus, koska olen itsestäni pirun ylpeä. Monen sadan tunnin harjoittelun jälkeen eilen tuli taas ennätyksia salilla. Oli jälleen jalkapäivä, sisältäen boxikyykkyä ja suorin jaloin maastavetoa, ennätykset paukku molemmissa. Otin näistä viedokuvaa nähdäkseni pysyykö tekniikka kasassa. Nämä suoritukset haluan jakaa koska olen niihin todella tyytyväinen ja ne toivat mulle jälleen lisää onnistumisia ja hyvää oloa. Jälleen lisää sitä motivaatiota harjoitella lisää ja lisää. Kuitenkin joskus aikoinaan lähtenyt harjoittelemaan molempia liikkeitä ihan lasten painoilla, puhutaan 15-20kg tangoista ja nyt ollaan tässä.
Mun ensimmäiset viedopostaukset, katso jos haluat:
Boxikyykky 60kg x 4: http://www.youtube.com/watch?v=rJ4MJ9ojVv0
Suorinjaloin maastaveto 75kg x 7: http://www.youtube.com/watch?v=ndMc6GZzy54
Olen kyllä niin tyylikäs pieruverkkari treenaaja…
Jösses mitkä olkapäät ja hauis, edellisin käsipäivä tuossa viikko sitten tuotti sellaisen pumpin että hämmenyin tästä itsekin. Tälle oli pakko menettää pukkari-peilikuva neitsyys. Hyvällä ilmeellä tietenkin… 😀
Mutta eiköhän jatketa taas harjoituksia, palataan!
Hola taasen!
Mun mielestä haaveet ohjaa toimintaa niin, että on mahdollista saavuttaa tavoitteet. Niitä ei niinkään kannata vertailla erillisinä asioina. Ilman ”haavetta” ei ole tavoitetta.
Mulla ainakin on tietyt haaveet toteutunu aika hyvinkin. Ilman haaveilua hyvästä ammatista tai asunnon omistamisesta ei myöskään muodostu tavoitteita saavuttaa jotain mistä haaveilee.
Se sitten että miten meinaa toteuttaa haaveensa tai päästä tavoitteeseensa on tietysti konkreettisten tekojen summa.
Kuten kirjoitit ”moni haluaa jne jne hyvään kuntoon” ja sitten ei ollakaan valmiita tekemään mitään sen eteen, on totta aikalailla.
Haaveilu on kyllä sinänsä mun mielestä sellaista ”Ah olispa nasta lähtee nyt maanantaiaamuna thaikkuihin” hommaa. Eli pointti on se, että haaveillaan asioista ja mitkä pystyt toteuttamaan oikeasti tekemällä niin tee. Muuten se on pelkkää jossittelua.
Loppukaneetiksi: jotta jotain voi saada, pitää jostain myös luopua.
Totta, ehkä hieman väärä sanavalinta tuo haaveilu. Siitä se lähtee että saa sen ajatuksen josta syntyy haave, mutta ideana juurikin se että jengi ei suostu tekee sen eteen töitä. Puhutaan että pitäs ja pitäs ja olis kiva jos ja jos, mutta konkreettiset teot jää tekemättä kokonaan sen haaveillun asian eteen.
Ja luopuminen, voi morjens mistä sitä onkaan itse luopunut, vaikka ja mistä mutta sitten ne haaveet onkin saatu todeksi. Ja tätä nykyä ne asiat mistä on joutunut luopumaan, mikä tuolloin tuntui kauhealta ei enää tunnu missään. 🙂
Tarkoittaa omalla kohdalla juhlintaa, herkkuja, pikaruokaa, mun lempi cheerious-muro aamupalaa, voin tuntekimista joka ruokaan jne…
Ehkä suurin luopuminen on ollut kaverien kanssa yhteiset illanvietot, kun ystävät eivät enää pyydä niinkään usein mukaan ulos saatikka istumaan iltaan kun en juo. Vaikka mä voisin mielelläni lähteä mukaan selvinpäin, kun se on oma valinta. Musta ajatellaan että oon ”aina kuitenkin” salilla vaikka asia ei niin ole. :/
Ja nykyään en edes juuri halua baanalle, joskus on kiva mennä pariksi tunniksi zekkaa yöelämää ja sitten autolla nukkumaan jotta pääsen fressinä salille seuraavana päivänä. 🙂
Joo, asian on myös noin. Jokaisella hommallahan on myös varjopuolet, kuten kuvailemasi kaverien ajatukset.
Sekin, että kuinka suuresta on valmis luopumaan esim.se rasvan laitto ruokaan ei kovin paha ole 😀 Mutta esim aikoinaan sun karvaturri, nyt puhun koirasta.
Ite on monesti tehnyt ratkaisut aika pitkälti fiiliksen mukaan. Paljosta on luovuttu, mutta paljon on saatu. Lisäksi on myös niitä ratkaisuja jotka ovat pelkästään huonoja tai hyviä.
Tärkeintä on kuitenkin asenne, ill fucking do this! 🙂
Joo, no jos puhutaan ”koko elämän luopumisista” on se taas aivan uusi kirjo. Mutta ajattelinkin nyt tuon treenamisen pohjalta näitä. Menis liian syvälliseksi jos alkais pohtiman niitä mitä ne konkreettiset teot haaveiden eteen työmaailmassa ja muualla elämässä on saanut aikaiseksi, mistä on luopunut ja mitä on saanut tilalle. 🙂
Mutta näihin liittyen on kyllä asiat mennyt niin, että kun yksi ovi sulkeutuu niin hetken kuluttua se toinen avautuu. 🙂
Asenne ratkasee paljon miten asiat järjestyy.
Buenostardesta vaan! Tsiisus mikä hauberi!!! Taitaa tyttö käydä salilla:)
Lämpimikseni käyn painoja heiluttelemassa 😛