Harhaluulona Supermies.
Tässä on nyt jonkun aikaa edetty päiviä kohtuu apealla mielentilalla mitä tulee omaan saliharjoitteluun. En ole näistä hetkistä niinkään kirjoittanut vaan koittanut tuoda ilmi ne onnistumiset ja salipäivien highlightit. Missä onnistuin ja missä tein ennätyksiä. Syömisen puolesta on menty välillä perse edellä puuhun ja siitä olen puhunut avoimesti. Nyt ei kuitenkaan ole siitä kysymys vaan tuntuu että on tarve purkaa mieleni kun en sitä sanoillakaan suustani saa ulostettua.
Olen huomannut tätä nykyä olevani perfektionisti mitä tulee treeneihin, niiden on mentävä hyvin, painojen on noustava, mun on jaksettava ja mun on kehityttävä. Hinnalla millä hyvänsä. En anna itselleni lupaa epäonnistua. Jos epäonnistun rankaisen itseäni siitä todella paljon, henkisesti. Haukun mielessä itseni luuseriksi ja paskaksi. Miten olenkaan niin heikko tai niin huono etten jaksa. En ota huomioon sitä, että olenko nukkunut hyvin, olenko syönyt hyvin, onko mulla energiaa, onko tänää se päivä kun tulee ennätyksiä, miten voin ja mitä tunnen. Päivästä ja fiiliksestä vähä välitän, aina olisi tehtävä uusi ennätys ja uusi sarjapaino ja edistyttävä.
Esimerkiksi tänään haukuin itseni mielessäni koska kyykky ei noussutkaan niin kuin halusin, tiesin sen mielessäni jo ennen salille lähtöä mutta silti halusin salilla pyrkiä eteenpäin ja onnistua. Oloni ei ollut voimakkain, eikä pirtein johtuen eilisen yläkropan treenistä ja sen perään 4h kestäneestä nostokoulutuksesta (olympianostoliikkeitä). Eilinen oli siis kaikinpuolin todella rankka päivä kropalle, se joutui tunteja tekemään kovaa fyysistä työtä. Vaikka järjellä ajatellusti tiesin sen rajoittavan tämän päivän salitreeniä niin mielessäni, sillä tunnepuolella en kuitenkaan anna sille lupaa vaikuttaa suoritukseeni. Vaikka se juuri niin tekikin. Järkipuoli sanoo miten asiat ovat oikeasti mutta tunnepuoli ei kuuntele ja valtaa päässäni liikaa pinta-alaa. Kuvittelen olevani supermies jonka kroppa kestää kaiken, parantaa haavat salaman nopeasti ja jaksaa joka päivä uudestaan ison rääkin. Ja kun näin ei tapahdukaan niin pään sisällä huudan itselleni. Tämä täydellisyyteen pyrkiminen on alkanut vakuttaa pahasti koko minääni. En ole ollut enää niin iloinen ja positiivinen itseni kuin olen ollut. Ajattelen asioista yleisesti negatiivisesti ja se alkaa jo risoa itseänikin. En halua olla tämä negatiivinen valittaja joka minusta alkaa pikkuhiljaa tulla. Se yllättäen vaikuttaa myös ihmissuhteisiini, Anttia hajottaa kun hän ei keksi miten minua piristäisi mutta ehkä tämä onkin sellainen asia joka minun on vain tajuttava itse. Erittäin kierolla mielelläni kuvittelen että olen parempi ihminen, parempi esikuva, parempi PT kun vedän täysiä joka kerta ja lisäksi olen tyttöystävä josta voi olla vieläkin enemmän ylpeä kun vedän joka kerta täydet piipussa ja saan tehtyä uusi ennätyksiä aina kun treenin maailmaan astun. Haluan tehdä kirjaimellisti sitä ”kovaa duunia” jota vaaditaan että saadaan kroppa kuntoon. Haluan olla se kovaakin kovempi urheilija. Kun en suoriudu niin kuin pitäisi niin sillä myös vähennän oman itseni ”arvoa” ja mieli painuu maahan. Rankaisen itsenäni henkisesti ja kun tätä jatkuu päivästä toiseen on mieli jatkuvasti maassa niin eihän salilla tapahdu haluttuja ihmeitä ja siksi varmasti olenkin koko ajan mieli maassa. Oravanpyörä rullaa eteenpäin mutta ei sinne parempaan suuntaan.
Hassua sinääsä sillä jos joku asiakkaistani sanoisi minulle näin niin osaisin kyllä puhua hänelle miten sali suoritukset eivät vaikuta häneen ihmisenä, eikä siihen miten muut näkevät hänet ihmisenä tai miten niiden ei pidä antaa vaikuttaa salilta lähdön jälkeen muuhun päivään ollenkaan. Se treeni jää sinne salille ja seuraavalla kerralla uusi yritys, thats it. Itselleni sitä en vain osaa sanoa millään kielellä. Minun olisi opittava antamaan itselleni anteeksi ja antamaan periksi, myönnettävä itselleni etten aina vain pysty ja oppia kuuntelemaan kehoani ja ymmärtämään sitä paremmin. Kaikista eniten minun on opittava suomaan ne epäonnistumiset rankaisematta itselleni. Niitä kuitenkin tulee jatkossakin elämän kaikilla osa-alueilla eteen. Ja siis yleensäkin tajuttava miten typerää tällainen ajattelu edes on. Herättävä todellisuuteen, siihen että elämässä, päivissä on hivenen muutakin kuin se nostanko kyykystä tänään 40kg vai 50kg.
Aika osuva teksti pomppasi silmiin, juurikin tänään. Pistän sen talteen tuonne omaan mieleeni ja koitan muistaa sen joka päivä tästä eteenpäin. Aamen.
