Tytöt.
Menneen vuoden aikana kroppani on muokkaantunut ja muuttunut todella paljon. Jenkkakahvat ovat poistuneet, vastapalikat tulleet enemmän esiin, reidet kaventuneet, reisilihakset tulleet esiin, olkapäät ja kädet ovat kasvaneet ja kaikin puolin atleettinen ulkonäkö on vallannut olemusta. Tästä muutoksesta tykkään todella, todella paljon. Tykkään katsoa itseäni alasti peilistä ja rakkaus sekä arvostus iteäni kohtaan on kasvanut huimasti. Mutta (joka asiaan liittyy kuitenkin se mutta, milloin nyt nainen olisi täysin tyytyväinen itseensä?) Yksi asia josta en pidä on, että kaiken muun kadonneen läskin mukana myös rintani, tyttöni ovat kadonneet. Siitähän ne koostuvat, rasvasta. Rintani näyttävät siltä kuin varhaisteinillä siinä kohtaa kun kehitys naiseksi alkaa. Ollaan siis menty ajassa taaksepäin.
Turvaudun kaupan tarjoamiin mega maximice push-up rintaliiveihin, jotta saan edes jotakin täytettä etumukseen paidan alle. Tämä surettaa ja on muun muutoksen vastaisesti asia mikä sieltä peilistä takaisinpäin katsottuna kropassani harmittaa, mistä en pidä. Treenin mukana olen menettänyt jotain isoa mistä itsessäni pidin, jotain joka ”tekee” sanoman mukaan naisen. Paskat minä tosin siitä sanomasta välitä mutta totta se on, että kyllä minä niitä isompia tyttöjä kaipaan. Olen urheilun takia luopunut jo niin paljosta (tosin olen minä todella paljon saanutkin). Mitä ihania herkkuja sitä ennen söikään joka päivä, muistan vielä miten vaikea oli jättää cheerious-murot mustikkajugurtilla pois päivistä. Olin syönyt kyseistä aamupalaa vuosia siihen kyllästymättä. Olen jättänyt kermaiset kastikkeet, voilla kyllästetyt puurot, herkut kuten sipsit ja karkit (lukuunottamatta herkkupäiviä). Olen jättänyt juhlimisen ja alkoholin, niitä tosin en edes kaipaa. Mutta nämä kaikki ovat valitettavasti myös vaikuttaneet sosiaalisiin suhteisiin, kaverisuhteisiini. Jään monista menoista paitsi tai minua ei edes kutsuta koska olen heidän mukaansa ”aina” salilla. Näistä, rakkaista tytöistäni minä en halunnut luopua mutta ne meni kuitenkin ja minä haluan ne takaisin heti kun on mahdollista (joulupukille terveisiä).
Muhkea B-kuppi on tätä nykyä lähellä AA-kuppia. Omaan kuitenkin sen verran persettä ja lantiota, että kroppani on epäbalanssissa. Alakroppani on naisen ja yläkroppani on laihan teinipojan. Rintojani en tule saamaan takaisin kuin kahdella tapaa: lihomalla tai kirurgin veitsen alla. Ensimmäinen ei tule kuuloonkaan kaiken tämän työn jälkeen ja siinä kohtaa kun saisin tytöt syömällä takaisin olisi muu kroppa jälleen läskin peittämä. Vaikka sitä vastaan moni onkin ja eikä moni sitä ymmärrä niin suunta kirurgin veitsen alle tulee käymään. Ei nyt lähiaikoina, mutta mahdollisesti vuoden parin päästä, mikäli rahatilanne sen sallii. Luulen, että moni on silikonien ottoa vastaan siksi, että luulevat sen tarkoittavan jättisuuria meloneja, ikään kuin silikoneja olisi olemassa vain yksi koko, ne överi isot pallot. Moni ystävistäni ei myöskään tiedä miltä tuntuu ”menettää” rintansa. Tuntuu, että ainoa ”oikeutettu” silikonien ottaminen on monen mielestä vain rintasyöpää sairastaneella. Yhtälailla ne ovat minultakin kadonneet, tosin ilman minkään sortin sairautta vaan terveellisemmän ja urheilullisemman elämän mukana. Jännä kontrastiero kun asiaa ajattelee, mutta sama asian perässä kuitenkin. Haluan saada omani takaisin, sen muhkean B-kupin. Rinnat jotka sopivat kroppaani.
En näe tätä itse sen kummallisempana asiana kuin sen, että korjautin muutamia vuosia sitten hampaani. Ei niissäkään ollut mikään vialla, ne vain sojottivat aivan vääriin suuntiin. Ne eivät olleet korjausta vailla, ei reikiä, ei kipuja, ei mitään esteitä millekkään. Halusin muutosta ja täysin vain esteettisten syiden takia. Ennen peitin hymyni ja iloisen persoonani sen takia, etten halunnut näyttää niitä jäniksen hampaita. Kaikki se tuska jonka hammaslääkärin penkissä koin tuolloin oli täysin 100% sen arvoista kun katsoin peiliin projektin päätyttyä. Minulla oli hymy, kaunis valkoinen hymy, suora hammasrivistö. Ei tarvinnut enää peitellä iloa ja sain ”vapauttaa” sen räkättävän persoonani tosissaan esiin. Silikonien jälkeen en ole sen tyhmempi, viisaampi tai mitään muutakaan luonteeltani. Aivoni eivät surkastu samalla hetkellä kun implantti ihoni alle työnnetään. Olen ihan sama minä, mutta paljon tyytyväisempi. Rinnat eivät persoonaani vaikuta, eikä ne hampaatkaan mutta niiden avulla olen enemmän itseäni rakastava ja enemmän itseeni tyytyväinen. Ja eikö juuri tämä ole elämässä se yksi tärkein tavoite, olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. 🙂
Ja tämä on se syy miksi minä ne haluan.
