Let it go.

Olen lähiaikoina kirjoittanut siitä miten dietin jälkeen on ollut todella vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että paino lähtee nousemaan. Se kuuluisa massakausi on käsillä ja lihasta pitää kasvattaa. Se ei onnistu ilman että rasvaakin ympärille kertyy. Tämän minä tiedostan ja näin sen kuuluukin mennä, mutta mieleni ei halua sen tapahtuvan. Alkuvuoden dietti oli niin pitkä ja rankka, että mieleni haluaa pysyä tuossa saavutetussa kireystasossa ja painossa. Mieleni on kyllä pirun vaikea kumppani välillä. Nyt kun olen syönyt paljon enemmän ja vaakalukema on pikkuhiljaa noussut huomaan aina sitä katsoessa masentuvani ja mietiväni, että nyt musta tulee taas löysä läski läjä. Heti kun paino pomppaa puoli kiloa ylöspäin mietin jo miten vedän seuraavat pari kolme päivää vähemmillä kaloreilla ja erityisen vähähiilihydraattisesti jotta asia korjaantuu takaisin. Ja näin olenkin jo tehnyt muutamat kerrat. Jos jatkan samalla kaavalla kusen omille nilkoilleni, kusen oman kehityksen päälle. Lihas ei kasva eikä kehity jos syö miinuskaloreilla. Tämä syöminen on ollut ihanaa mutta se morkkis tuhdin annoksen jälkeen on suunnaton ja sen täytyy nyt loppua.

Tämä homma kärjistyi viime viikonloppuna kun olimme serkuillani viettämässä rapu+grillausiltaa. Ruokaa oli runsain mitoin ja söin todella hyvällä ruokahalulla ja nautin joka murusta. Ilta oli todella hauska, sukulaisten ja perheen parissa sitä harvinaista laatuaikaa yhdessä. Kotiin tullessa kuitenkin huomasin paisuneen vatsani ja sen myötä olotila muuttui läskiksi ja alkoi morkkis. Suunnaton morkkis, itku tuli. Havahduin, että tämä harrastus josta nautin alkaa mennä todella väärille raiteille. Ei tämän kuulu mennä näin, että syön ensin hyvää ruokaa ja sen jälkeen hajoan palasiksi ja mietin miten saan nämä syödyt pöperöt mahdollisimman nopeasti kulutettua pois. Haluan elää terveellisesti ja voida hyvin ja tämä ajatusmalli taas ei tue sitä yhtään. Tämän ruokaisan illan jälkeen mieleeni putkahti heti ajatus kovista intervalliharjotteista, vähempiä kalorimääriä suuhun seuraavat päivät ja hiilarit minimiin, jolla ”korjataan” aikaan saatu damage. Tästä verrannollisesti tuli mieleen bulimikko joka ahtaa herkkuja ja sen jälkeen morkkikseen juoksee pöntölle oksentamaan. Minä vain en oksenna vaan treenaan psykopaatin lailla ne nestepöhöt pois. Tällä mentaliteetilla tästä koko touhusta on kovaa vauhtia tulossa pakkomielle kuin kiva harrastus ja terveellisten elämäntapojen ylläpito.

Heräsin siihen, että nyt mennään metsään ja pahasti. Näin ei voi jatkua. Ei ole mitenkään päin tervettä itkeä hyvän ja maittavan illallisen jälkeen. Minun pitää syödä jotta kehityn ja kasvan. Minun pitää syödä myös jotta jaksan töissä, pääni pysyy kasassa ja jotta saan energiaa tarpeeksi päiviin, salille ja tälle kierolle pääkopan mielelleni. Mikä mua tässä nyt pidättelee on vaa’an näyttämä painolukema ja se kalorilaskuri-palvelu jonne ruoat olen joka päivä sitten tammikuun lopun merkinnyt.

Mitä tehdä? On tullut aika päästää irti. Tämän itkun täyttämän illan jälkeen vaa’asta lähti patterit kuuseen ja vaaka meni kaappiin piiloon, kalorilaskuri-palvelusta loppui sopivasti aika eikä uutta aikaa osteta. Tämän myötä en näe painoa, en näe sitä pikkuhiljaa nousevaa lukemaa joka morkkikset aiheuttaa. En tiedä mitä täysin, tismalleen ja tarkalleen syön. Joudun siis käyttämään hyväksi sitä tieto-taitoa mikä päässäni on kun ruokia päivän menulle mietin ja valitsen. Olen viime sunnuntaista asti ollut tiedoton painosta ja tiedoton tarkoista ravintomääristä joita syön. Syön sen mukaan minkä tiedän oikeaksi ja terveelliseksi koska osaan sen ilman laskureitakin. Laskuri ja vaaka pysyvät poissa kuvioista seuraavan kuukauden. Nyt katson vain ja ainoastaa sitä peilikuvaa, miltä se näyttää. Kuuntelen kehoani ja mieltäni, miltä musta tuntuu ja mitä mun keho tarvitsee.

Tämä ”poissa silmistä – poissa mielestä” periaate toimii. Nyt kun mulla ei ole hajuakaan vaa’an lukemasta en niinkään paljoa tunne sitä morkkista. Syön sen mukaan mitä tarvitsen ja mitä keho pyytää, jos on nälkä niin syön lisää. Jos mun vain tekee mieli syödä niin jätän syömättä tai silloinkin saata jopa syödä jotain pientä (tämä on villiä, tiedän). Treenaan kovaa, niin että liha alkaa kasvamaan ja kehitystä näkymään. Monet eteen tulleet seinät ovatkin salilla jo kaatuneet ja eteenpäin mennää taas. Jatkossa vaan kovemmin ja kovemmin.

31.10 astun vaa’alle seuraavan kerran ja katson mitä tämä kuukausi on tuonut mukanaan vai onko se tuonut mitään. Tuohon päivään  mennessä otan fiksumman otteen elämästä. Nyt on aika elää, olla ja syödä…sillain ”normaalisti”. 🙂

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi